Joka aamu on armo uus...

1. Kor. 9: 24-27

"Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun."

Kyseinen Raamatun kohta on ollut itselleni aina jotenkin vastenmielinen. Ylipäätään Paavalin käyttämät urheiluvertaukset eivät ole saaneet minussa aikaan juuri muuta kuin ahdistusta. Syy lienee selvä, en ole juurikaan urheilullinen vaikka ehkä sporttisen matala olenkin. Ja vaikka viihdynkin erilaisten liikunnallisten pelien parissa, ei kilpailuviettini saisi minua koskaan puurtamaan saavuttaakseni sen suurempaa menestystä urheilun parissa. Itselleni kyse on enemmänkin ajanvietteestä ja sosiaalisesta toiminnasta, kuin halusta olla muita parempi tuolla saralla. 

Kristittyjen maalliseen vaellukseen on kuitenkin aina kuulunut ajatus kilvoittelusta. Ja olipa tuo ajatus kuinka vastenmielinen tai vaikea, ei sitä voi ohittaa. Meidän tulee kilvoitella itsemme kanssa. Usein teemme sen juuri näin pääsiäisen alla suuren paaston muodossa, jolloin monet jättävät elämästään pois asioita, jotka täyttävät elämäämme epäolennaisuuksilla. Tai vain kurittaaksemme ruumistamme ja sen mielitekoja. 

Itsekin olen näin toiminut tai ainakin yrittänyt. Useimmiten epäonnistuen karusti. Asiat joista yritän kieltäytyä alkavat tuntua entistä houkuttelevimmilta ja vanhoihin tapoihin on niin kovin helppoa palata aina takaisin, niissäkin tilanteissa joissa järkeni selvästi osoittaa ne vahingollisiksi tai muutoin turhiksi. Jos siis paastoaminen on niin vaikeaa, miksi niin tulisi kuitenkin tehdä. Miksi kristityn kilvoittelu on niin tärkeää? Paavali itsekin puhuu roomalaiskirjeessä oman luontonsa turmeltuneisuudesta ja kykenemättömyydestä mihinkään hyvään. Kuinka siis meidänkään luontomme olisi sen kykeneväisempi tuohon hyvään, jota meidän tulisi tehdä. 

Onkin Jumalan suurta armoa, ettei tuota kilvoittelua tarvitse suorittaa omin avuin tai omassa voimassaan. Jeesus itse lupasi lähettää avuksemme Pyhän Henkensä vahvistamaan meitä tuossa tehtävässä. Yksin Hänen avullaan meidän on mahdollista kuolettaa omaa luontoamme, niin että Kristus voisi alkaa elämään meissä. Tuolloin ihmisen on mahdollista alkaa tekemään Kristuksen tekoja, eikä vain toimia oman parhaansa mukaisesti. 

Hieman konkreettisemmin ilmaistuna tämä tarkoittaa sitä, että siirtäessämme omia pyrkimyksiämme ja halujamme sivuun, on helpompaa tai ylipäätään mahdollista alkaa toimimaan lähimmäistemme hyväksi, jopa niin ettei siitä koidu itsellemme välitöntä hyötyä. Ja jos tämän kaiken vielä pystyy tekemään, ei pakosta tai velvollisuudesta, vaan koska voi, ollaan silloin mielestäni aika hyvällä tiellä kohti Kristuksen kaltaisuutta. 

Ehkäpä armossa on juurikin kysymys siitä, että Jumalan ei tarvitse olla armollinen meitä kohtaan, mutta koska Hän on kaikkivaltias, Hän voi tehdä niin. Siksipä joudun Jumalan edessä nöyrtymään ja toteamaan olevani itsessäni kelvoton tuota armoa ansaitsemaan. Hän voi armonsa minulle suoda tai olla suomatta ja minä voin vain anoa sitä Häneltä.

Pappi vai kokki?

Onko mahdollista toimia pappina vain sillä perusteella, että on teologian maisteri? Antaako akateeminen koulutus riittävät valmiudet niinkin merkittävään tehtävään kuin sielunpaimen? Onko minulla itselläni kutsumus tuohon työhön vai olenko vain komean statuksen perässä opiskelemassa papiksi? 

Vaikka olen vasta hyvin alussa omissa opinnoissani, en silti voi välttyä ajattelemasta tulevaisuutta ja omaa kykyäni toimia seurakunnan palvelijana. Otetaan esimerkiksi saarna, joka olennaisena osana liittyy tulevaan ammattiini. Saarnan tehtävä on ensisijaisesti tuoda esiin Kristusta ja olla Kristuksen puhetta seurakunnalle. Siinä kohtaa itseni on ainakin asetuttava hyvin nöyrälle paikalle, kuinka minä kurja syntinen voisin ikinä olla kelvollinen puhumaan Jumalan puolesta? Äkkiä ajateltuna tuollainen vastuu saa polveni vapisemaan ja äänen juuttumaan kurkkuun. Kuinka minä, joka ei aina itsekään ymmärrä Raamatun sanomaa, osaisin sitä selittää muille? 

Kun miettii kirkon pitkää traditiota, ei ajatus omasta riittämättömyydestä yhtään helpota. Kirkon historia pitää sisällään sen verran kovan luokan ajattelijoita ja viisaita, ettei yksi laivakokki siinä seurassa ole juuri mitään. Jo tämän päivän suomalaiset kirkon vaikuttajat näyttävät olevan itselle saavuttamattomalla tasolla mitä tulee teologiseen ajatteluun. Kuinka siis voisin tuoda mitään uutta tai arvokasta julistukseen? Joku toinen on varmasti jo sanonut samat asiat paremmin. 

Entäs sitten sielunhoidon tilanteet? Voiko sielunhoitaja jatkuvasti kokea suurta voimattomuutta ja avuttomuutta ihmiselämän tragedioiden edessä? Eikö sielunhoitajan pitäisi pystyä lohduttamaan surevaa ja ahdistettua? Tai tarjota toivoa toivottomille? Ei minusta ole siihenkään, sillä liian usein jään sanattomaksi. Enkä usein osaa nähdä toivoa vaikeuksien keskellä. En edes omalla kohdallani, vaikka minulla pitäisi olla henkilökohtainen suhde kaiken toivon antajaan, Kristukseen.

Ehkäpä olisi parempi vain tyytyä osaansa ja osaamiseensa. Sen kun tiedän, että minulle olisi mahdollista olla onnellinen kokkinakin. Tehdä oma osani yhteiskunnassa, maksaa veroni ja elää elämääni. Silti tahdon jotain enemmän. Jotain sellaista, missä tiedän olevani jatkuvasti haastettu. Jotain sellaista, missä joudun jatkuvasti kamppailemaan itseni kanssa. Jotain sellaista, minkä jälkeen voin sanoa yrittäneeni parhaani saada kaiken potentiaalini aktualisoitua.

Jos usko olisi järjellä perusteltavissa aukottomasti, ei Jeesus olisi syntynyt talliin jonnekin hevonperseeseen. Jos usko olisi ihmisviisaudella löydettävissä, eivät apostolit olisi olleet köyhiä kalastajia. Jos usko olisi hienoja ajatusrakennelmia, ei ihmeitä tarvittaisi. Mutta risti onkin hullutus tämän maailman viisaille. Se on jotain, mikä muuttaa ihmisen kokonaan. Se on henkilökohtainen suhde maailman luojaan, kaikkivaltiaaseen ja rakastavaan Jumalaan. 

Me ihmiset voimme vain himmeästi heijastaa sitä rakkautta mikä Jumala on. Siinä kohtaa on toki arvokasta ja hyödyksi jos osaa puhua vakuuttavasti. Arvokkaampaa on kuitenkin hiljainen läsnäolo, se että vain kuuntelee. Hienoilla puheilla on hyvä viihdyttää kuulijaa, mutta jos puhe ei saa minkäänlaista tarttumapintaa kuulijan omaan elämään, on se vain sanoilla leikkimistä. Ja kuinka muuten voidaan löytää sitä tarttumapintaa, ellemme osaa kuunnella. 

Evankeliumi on yksinkertainen, jopa oppimaton kalastaja saattoi sen ymmärtää ja välittää eteenpäin; Jumala tuli ihmiseksi, eli ihmisen elämän ja oppi tuntemaan ihmisen. Ja silti Hän rakastaa ihmistä niin paljon, että uhrasi itsensä saadakseen ihmisen takaisin yhteyteensä. 

Jos siis evankeliumi on yksinkertaisuudessaan tämä ja minulla on korvat joilla kuunnella lähimmäisiäni, niin miksen siis voisi julistaa ja olla läsnä kun joku tarvitsee kuuntelijaa. Olinpa sitten pappi tai kokki.

Missä joukoissa seison?

Kun mietitään luterilaista liturgiaa, koen jonkin asteista vierautta aihetta kohtaan. Tämä johtuu varmasti siitä, että luterilaisena olen verrattaen nuori. Kirkkoon liittymisestäni on noin vuosi, eikä tuossa ajassa tietenkään voi vielä syntyä kovin syvää suhdetta liturgiaan tai jumalanpalveluskulttuuriin ylipäätään. Rakkaampi itselle on vapaampi, omin sanoin toimitettu, tai toteutettu jumalanpalvelus.

Luterilaisuuden käyttämä kirkkokäsikirja on toisaalta nerokas ja hyvä apuväline jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Miksi pyörä pitäisi joka sunnuntai keksiä uudelleen? Selkeä kaava ja kirkkovuoden mukaan vaihtuva teema helpottaa jumalanpalveluksen seuraamista. Yhtä osaa seuraa toinen, jolloin vuosien saatossa jokainen alkaa muistamaan missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Näin saavat myös kristinuskon keskeiset teemat kukin vuorollaan oman sunnuntainsa.

Vapaissa suunnissa eri teemojen toistuvuus on satunnaista. Jokainen saarnaaja kun puhuu siitä minkä Henki on hänen sydämelleen laskenut. Itse jumalanpalveluksen kulku ei suoranaisesti seuraa mitään virallista liturgista kaavaa, vaikka usein toistuukin samankaltaisena. Tämä asettaa "kokousta" johtavalle henkilölle omanlaisensa roolin seurakunnan ilmapiirin tunnustelijana. Lauletaanko enemmän kuin alunperin on sovittu, vai käytetäänkö enemmän aikaa rukoukselle. Tai vaihtoehtoisesti jätetäänkö jokin osio pois, jos saarnaaja sattuu puhumaan arvioitua pidempään.

Itse pysähdyin tänään myös sen "jännän" äärelle, että kun kysytään luterilaiselta rakkainta messun osaa, pystyy hän vastaamaan melko helposti. Esitäppä kysymys helluntailaiselle, ei hän välttämättä edes ymmärrä kysymystä. Hänelle käsitykseni mukaan jumalanpalvelus näyttäytyy enemmän yhtenä kokonaisuutena, korkeintaan jaotteluna: saarna ja muu. (Tässä esimerkissä tarkoitan helluntailaisuuden perinteistä muotoa ja sunnuntain päätilaisuutta, "city-seurakuntalaisuus" ja muu uudempi suuntaus voi nostaa esiin vielä ylistyksen omana jumalanpalveluksen osiona) Toki ehtoollinen kuuluu omana osanaan myös helluntailaiseen jumalanpalvelukseen, tosin harvemmin kuin luterilaisilla.

Kumpi näistä jumalanpalveluksen toteutustavoista on sitten parempi? Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä oli tarkoitukseni osoittaa vapaan jumalanpalveluksen paremmuus, mutta nyt joudun toteamaan kyvyttömyyteni tehdä tuon kaltaista johtopäätöstä. Molemmilla tavoilla on omat vahvuutensa ja samalla heikkoutensa. Luterilainen liturgia takaa järjestyneemmän ja samalla selkeämmän jumalanpalveluksen kulun. Samalla se mahdollistaa systemaattisen Raamatun opetuksen ja edesauttaa tarkastelemaan kirkkovuoden tekstejä uusista näkökulmista ja painotuksilla. Antaapa kirkkovuosi ja sen kolme vuosikertaa myös mahdollisuuden kierrättää samaa tai hieman modifioitua saarnaa uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten itselle mielekäs tapa toimia, jää kunkin papin oman harkinnan varaan.

Vapaan jumalanpalveluksen etuna voi pitää liikkumavaraa toteutuksen suhteen sekä mahdollisuutta erityisen ilmapiirin huomioimiseen. Myös Pyhän Hengen toiminnalle annetaan selkeästi enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Saarnaa ei ole sidottu mihinkään tiettyyn Raamatun kohtaan tai teemaan, jolloin jumalanpalvelusten opetuksellinen anti voi olla hyvinkin laaja-alainen. Tässä on toki omat ongelmansakin, kuten opetuksen fokuksen katoaminen tai opetuksen yksipuolistuminen. Toisaalta Pyhän Hengen innoittama saarnan aihe voi kohdistua suoremmin kuulijoiden elämäntilanteisiin.

Olisiko siis aihetta koittaa löytää jonkinlainen synteesi näiden kahden hyvän tavan välille ja voisiko silloin jumalanpalvelus tulla vielä paremmaksi? Vai ovatko kummankin jumalanpalveluksen tavan taustalla olevat teologiset painotukset niin kaukana toisistaan, ettei minkäänlaista synteesiä ole mahdollista muodostaa? Onko siis mahdollista olla sekä luterilainen, että helluntailainen, vai täytyykö minun valita puoleni?

Ulkopuolinen omassa elämässään

Jos luulit sen olevan helppoa, opiskella teologiaa ja olla samaan aikaan töissä täysillä tunneilla baarissa, olit väärässä. Tuossa yhdistelmässä ongelmaksi tulee aika. Sitä kun ei tahdo löytyä enää itsestään huolehtimiseen tai tenttikirjojen lukemiseen. Tilanne ei kuitenkaan ole missään määrin mahdoton. Hyvällä suunnittelulla nuo ajankäytön ongelmat on ratkaistavissa. Mutta tämä ei ole varsinainen aiheeni tällä kertaa, vaikka samoilla alueilla liikutaankin.
Suuremman ongelman muodostaakin kahden täysin erilaisen "maailman" yhdistäminen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Kymmenessä vuodessa en ole siinä vielä onnistunut. Suurimman osan tuosta ajasta olen siirtänyt toisen vain syrjään ja koittanut sopeutua toiseen. Silti jossain taustalla tuo toinen "maailma" saa oloni tuntumaan vailinaiselta tai enemmänkin ulkopuoliselta. Baarissa koen olevani liian vakaumuksellinen ja uskovien keskellä liian maallinen.
Luultavasti näin ei kuitenkaan oikeasti ole, muutoin kuin omassa mielessäni.

Kuolleen kielen opiskelua - paskamyrsky vesilasissa

Syksy on viimein alkanut. Sen tietää ainakin siitä, että kreikan kielen opiskelu alkaa - taas. Vuosi sitten onnistuin innokkaasti seuraamaan opetusta n. kuukauden, kunnes alkuhuuma ja aika lopahtivat. Tänä syksynä olen muokannut muita aikataulujani niin, että ajankäytön puolesta pystyn olemaan paikalla kaikki kurssin luennot. Kuinka sitten motivaation käy, on täysi arvoitus. Luennoitsija ei sitä ainakaan lisää, joten itsekuria tullaan tarvitsemaan paljon. Eihän varsinaisen kielen pitäisi olla mahdoton, ovathan niin monet tästäkin kurssista selvinneet. 

Koska viime vuonna jo aloitin tämän kurssin, uskallan ohittaa ensimmäisen luennon opetuksen aktiivisen seuraamisen ja keskittyä bloggaamiseen. Vaihtoehtoisesti olisin voinut lähteä istumaan Humpalle, mutta silloin olisin vain alkanut jännittää iltapäivän kahvihetkeä. Ja voihan täällä jotain vahingossa tarttua mukaan. Epäilen tosin, koska tähän mennessä luento on toistunut lähes sanatarkasti viime syksystä. 

Myös samat tekniset ongelmat toistuvat. Mikään ei tunnu olevan vaikeampaa kuin saada luentosalin äänentoistoa toimimaan yhteistyössä esityslaitteiden kanssa. Tai voihan ongelma olla käyttäjissäkin. Se taitaa olla yleisin vika tuollaisissa tilanteissa.

Ei perse! Miten tätä kurssia pystyy oikein istumaan, kun meinaa hermo palaa jo alkumetreillä. Jos oikein kovasti yrittäisi, saattaisi tuota käsialaa oppia lukemaan. Tarinoinnin logiikkaa? - tuskin tulen ymmärtämään ikinä. Siinä varmaan suurin syy miksi en aio opiskella yhtään ylimääräistä eksegetiikan kurssia, ellei niitä pidä prof. Thuren. 

Taidan lähteä kirjastolle etsimään käsiini tieteenfilosofian kirjaa... 

Ihmemies murroksessa - "kerro mitä kaikkee miehen tulee olla"

Oletko koskaan ollut heinätöissä? Itselläni on ollut useampana vuotena etuoikeus osallistua isäni niityn niittoon. Siinä kun kasaa heinää ja kuljettaa niitä pois niityltä, ehtii pohtimaan kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Aikanaan päätökseni lähteä opiskelemaan teologiaa, syntyi juurikin heinätöiden lomassa. Tänään taas mietin mitä on tapahtunut miehelle? Ja siitä olisi nyt tarkoitus jotain yrittää kirjoittaa. 

Itse olen kasvanut aikaan, jolloin MacGyver oli kova jätkä. Ihmemies joka selvisi tilanteesta kuin tilanteesta kekseliäisyytensä, teknisen taitavuutensa ja sveitsiläisen linkkuveitsensä avulla. Ja olipa hän vielä romanttinen hölmö ja herrasmieskin. Tosin jälkimmäiset ominaisuudet eivät vielä nuoren pojan huomiota saaneet 80-luvulla, vaan kiitos sarjan uusintojen, on Ihmemiehestä auennut uusi puoli viime aikoina. 

Myös oma isäni edustaa tuollaista "ihmemies"-mallia. Joka on kokonaisuudessaan auennut itselleni vasta viimeisten vuosien aikana. Lapsuudessa isäni oli aavistuksen etäinen auktoriteetti, jota vastaan olen omat taisteluni käynyt ja aikanaan vannonut pyhästi, ettei minusta tule ikinä samanlaista kuin isäni. Onkin ollut mielenkiintoista ystävystyä oman isänsä kanssa. Ehkä se vaati vuosien vierimistä ja välimatkaa. Sitä, että molemmat oppivat olemaan onnellisia. 

Olen siis saanut isältäni miehenmallin, joka pitää sisällään pelottoman suhtautumisen omilla käsillä tekemiseen, älä osta mitään mitä pystyt tekemään itse. Omavaraisuuden ihanne on myös myöhemmällä iällä tullut itselleni merkityksellisemmäksi. Kokkina nautin suunnattomasti, jos voin käyttää itse keräämiäni tai kasvattamiani raaka-aineita. Hieman karrikoiden voisi sanoa miehenmallini olevan melko "metsäläinen". Luontoa on hyvä tuntea ja arvostaa, niin se antaa aarteitaan hyödynnettäväksi. Ehkäpä kuvaavin tavoite tälläiselle tyypille voisi olla pyrkimys sopusointuun. Ainakin itsessäni löydän tuon tavoitteen voimakkaana. 

Sitten tullaankin ristiriitaan, kun tälläistä olemisen mallia yritetään soveltaa nykyiseen urbaaniin yhteiskuntaan. Ihmemiehet ovat jääneet 80-, viimeistään 90-luvulle. Nykyään mieheltä vaaditaan jotain ihan muuta. Täytyy menestyä, olla jotakin. Täytyy saavuttaa niin paljon kuin mahdollista, täytyy pitää itsestään huolta ja olla silti niin kuin ei välittäisi mistään. Pitää mennä koko ajan eteenpäin. Suunnalla ei kai muuten ole väliä. Kunhan vain aina eteenpäin. Kiltteys ja kunnollisuus taitavat olla vain hyväksikäytettäviä arvoja. Muuta markkina-arvoa niillä tuskin on. 

Kukapa se määrittää mitä miehen tulee olla. Nainen. Eihän tässäkään ole kyse mistään muusta kuin lisääntymisestä. Nainen hakee lapsilleen lauman vahvinta urosta, sitä jolla on ne parhaat geenit ja mies koittaa parhaansa mukaan vakuuttaa naaraan omasta erinomaisuudestaan ja geeniperimänsä laadusta. Muutos on siis luonnollinen, siinä missä aikaisemmin piti pystyä turvaamaan jälkeläisten kasvu metsästämällä, kalastamalla tai viljelyllä, tarvitaan siihen nykyään paksu lompakko. Jos entisten aikojen ihmemies ei pysty päivittämään osaamistaan helposti myytävään muotoon, on hän voinut saavuttaa mielenrauhan ja tasapainon omaan elämäänsä, mutta hän on auttamattomasti jäänyt tappiolle kilpailussa maapallon kansoittamisesta omalla siemenellään. 

Onneksi olen oman osani liikakansoituksen eteen jo tehnyt, joten voin rauhassa jatkaa itsekästä taisteluani mielenrauhan ja sopusoinnun saavuttamiseksi. 

Siitä elämän tarkoituksesta...

Mitäpä jos sanoisin, ettei elämällä lopulta ole tarkoitusta. Sellaisen kuvan voisi ainakin saada, mikäli Saarnaajan kirjaa lukee. Siellä kun kovin usein toistetaan kaiken olevan vain "turhuutta ja tuulen tavoittelua". Kuoleman korjatessa satoaan, jää ihmisestä vain katoava muisto ja kaikki hänen vaivannäkönsä valuu tyhjiin. Aarteitaan ei kukaan tiettävästi saa mukaansa, vaan tulevat sukupolvet perivät kaiken, lopulta unohtaen kuka oli se joka nuo aarteet alkujaan keräsi.
Itselleni tuli jopa hieman yllätyksenä, että Saarnaajan kirjan kirjoittaja(t) tiivistävät ihmisen elämän tarkoituksen kahteen tehtävään:
1. Rakasta Jumalaasi!
2. Nauti työsi hedelmistä!
Kaikki muu on "turhuutta ja tuulen tavoittelua".
Kieltämättä elämän tarkoitukseksi nuo aluksi tuntuvat kovin heppoisilta asioilta, mutta jos noita tarkastellaan lähemmin, ainakin itse löydän niistä omalle elämälleni riittävän tarkoituksen. Se, että rakastan Jumalaani, tarjoaa tavan elää elämääni suhteellisen terveesti. Se sisältää mielestäni kunnioituksen elämää itseään kohtaan, niin omaani kuin muiden. Työnsä hedelmistä nauttiminen kaikessa yksinkertaisuudessaan voi olla vaikka sitä, että istutettuaan omenapuun pääsee poimimaan ensimmäisen omenan siitä. Tai kun palkkapäivänä hankkii itselleen "jotain kivaa".

Elämä on oikeasti yksinkertaista, uskotko?